Työpäivä takana samassa työvuorossa sun kanssas..

Yritän olla ajattelematta yhtään mitään, tuntematta vähääkään..

En pysty!

Tuntuu, että sydämeni halkeaa ja särkyy, joka kerta, kun tulet paikalle, kävelet ohitse ja katsot silmiin, huikkaat muutaman sanan - joko työasioita tai sitten niiden vierestä.. Yritän olla välittämättä, ja silti olla sinulle ystävällinen ja mukava. Etkö sä kuule, kun mun sydämeni huutaa ??

Kotona ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa.. En siedä enää edes miestäni lähelläni.. Silti mietin, että onko tämä todellakin lopullisesti ohi? Olenko varma ? En voi vain hetken vuoksi rikkoa perhettäni.. Meneekö tämä tunne sittenkin vielä joskus ohitse? Rakastanko sittenkin miestäni, ja haluan jatkaa ? Tuntuu, että tukehdun..